Masennuspäiväkirja, osa 2: Vanha tuttu

Minä muistan sinut. Olen muistanut sinut koko ajan. Sinä olet kulkenut varjona takanani, häälynyt tummana hahmona silmäkulmassa. Välillä olet hiipinyt lähelle, kuiskinut korvaan synkkiä sanoja, laskenut raskaan kätesi olkapäälle.

Me kuljimme joskus yhtä matkaa. Minä annoin sinun johdattaa. Ja sinä johdatit minut harhaan. Sinä lauloit minulle lauluja, joiden sävelet yhä saavat jotain minussa vapisemaan, särkymään, jähmettymään. Sinä veit minut sumuisiin ja hämäriin maisemiin, uskottelit muun maailman kadonneen. Sait minut pelkäämään. Sait minut unohtamaan itseni. Kiedoit minut lyijykahleisiin ja jäit viereeni vartioimaan, etten pääsisi irti. Mutta et voinut estää minua kasvamasta – minä kasvoin ja sinä pienenit.

Nyt sinä olet taas kasvanut suuremmaksi, tullut lähemmäksi. Tunnen raskaan läsnäolosi. Pysähdyn ja käännyn. Tervehdin sinua, vanhaa tuttua. Et ole muuttunut yhtään: samat vaatteet, samat jutut – samat valheet. Mutta minä olen muuttunut. Sinä pelotat minua yhä, mutta silti seison vastassa, kohdatakseni sinut silmästä silmään. En pakene enkä väistä sinua enää.