Masennuspäiväkirja, osa 1

Juuri tätä olen pelännyt ja nyt se tapahtuu uudestaan. Tuntuu kuin menettäisin taas kaiken. Itsenikin. Kaiken kokemani ja kestämäni jälkeen olen kuvitellut, että selviän mistä vain, mutta enää en ole siitä niin varma.

Masennus. En edes tahtoisi ajatella, sanoa tai kirjoittaa koko sanaa. Mutta minä kirjoitan sen. Kirjoitan sitä pois itsestäni, revin sen palasiksi ja poltan. Aina kun jaksan.

Pimeys on taas löytänyt tiensä pääni sisälle. Se valaa minuun raskasta betonia. Joku sanoo, etten voi olla masentunut, koska jaksan tehdä asioita ja ”näytän normaalilta”. Mutta sitä kivirekeä, jota raahaan mukanani, ei kukaan voi nähdä. Osaan myös naamioida sen taitavasti. Mutta pakoon en sitä pääse.

Masennus on läpitunkemattoman musta varjo, joka lankeaa kaiken ylle. En tahtoisi taipua sen alle, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei minulla ole vaihtoehtoa. Synkimpinä hetkinä en kaipaa mitään muuta kuin lakata olemasta. Mutta jokin minussa haluaa silti yhä taistella.

Minä en osaa käyttää miekkaa, jousta, keihästä tai muutakaan asetta. Mutta osaan käyttää sanoja. Niillä minä aion taistella.